Hyvin meni. Portitta pärjättiin ja Emmi selvästi tykkäsi kun sai tarkistaa mestat ja vahtia olohuoneen ikkunasta. Se oli taas hiukan rennompi kun viimeeksi. Hännän menetyksen muisto alkaa vähitellen jäädä historiaan ja kipu unohtuu. Mutta toisaalta. Niin siltä alkaa unohtua muutakin. Dementtia tulee ja se näkyy sekä kuuluu. Höpö rouva. Mutta niin niin IHANA!
Emmi ja äiti näyttävät seuraamisen mallia pikkutypylle.
Mutta tuo pikkupaska.
Jotenkin sitä onnistuu aina mokaamaan siinä vaiheessa, kun kaikki näyttää sujuvan. Ne saivat nälkäisinä luut koko kolmen remmi. Nuura varasti pari kertaa muiden luita niin, että meni niiden päälle syömään omaansa. Lopulta pidin Emmin luusta kiinni ja yht äkkiä pikkupaska hiipii selkäni takaa ja haastaa Emmiä. Siis EMMIÄ?! Meidän arvovaltaista rouvaskoiraa. Tollo pikkupaska. No käpähdyshän siitä tuli. Molemmin puolin. Onneksi minulla oli nopea reaktio ja käänsin pikkupaskan niskanahoista kyljelleen niin Emmi katsoi, että tilanne on selvä, eikä kovempia otteita tarvitse. Mitään ei onneksi käynyt. Paitsi arvon rouvan itsetunnolle. Uskomaton pikkurakki! Olen niin varma, että tulen olemaan sen kanssa eläinlääkärissä vielä niin, että siihen haetaan parit tikit.
Tälläistä tilannetta lukuunottamatta kaikki meni tosi nätisti ja tytöt olivat kolmikko. Emmi ei pitänyt yhtään tavanomaista rähjäyshetkeä alkuun, niin kuin sillä tähän asti on ollut tapana. Se oli vaan kamalan onnellinen, kun kaikki olivat koolla. Ja jopa Nuura tuntui tällä kertaa kuuluvan sen perheeseen. Tästä taas ihmiset oppivat, että koska käsissä on tuollainen uskomattomalla taisteluhalulla ja terävyydellä varustettu pikkupimu, on nuo ruokailuhetket ihan järkevää järjestää rauhassa niissä häkeissä. Rouvaskoiran sielunelämää ei haluta enempää järkyttää. Onneksi tilanteesta ei jäänyt mitään hampaan koloon vaan leikit, lenkit ja nukkuminen sisällä sujui muuten ihanan hyvin.
Emmi ja Äiti kipittää.
Kuka on nopein!
Emmikin sai kipittää irti. Luonnollisesti naru perässään. Muuta siitä oli selvästi mukava kuulua kipittäjien porukkaan. Hallille emme menneet, joten seniorin agilityt jäivät tekemättä. Minun yskä ei ole vieläkään helpottanut ja hallin kostea ilma ei siinä asiassa ole auttanut, niin ei viitsitty ottaa riskejä. Nyt on saatava yskä pois - kesä kun on tulossa!
Viikonlopun saldoon kuului myös yhden hiiren nirhaaminen. Onneton juoksi suoraan kävelytiellä susilauman suuhun. Susista nuorin, Nuura, ehti läpsäistä sitä tassullaan, joten annoimme sille mahdollisuuden hoitaa vahingoittunut hiirulainen päiviltään. Eihän siitä mitään tullut. Paitsi hyvät naurut. Nimittäin minulla oli punaiset koirat ja Äitillä musta ja oli hiirrrrveeen huvittavan näköistä, kun Äiti pomppi ja kiljui ja Nuura pomppi hiiren perässä ja heilutti sille häntää ja hiiri säntäili Äidin jalasta toiseen jalkaan. :D
Lopulta annettiin rouvaskoiran hoitaa homma himaan kun junnusta ei siihen ollut. Eipä siinä ehtinyt kissaa sanoa, kun hiiri oli seniorin suussa. Nätisti se sen sitten minulle luovutti perusasennossa istuen... (Lue: Väänsin koiran leukoja väkisin auki 10 minuuttia, jonka jälkeen minua purtiin ja naurusta & ketutuksesta huolimatta palkkailiin koiraa runsaskätisesti ja vedin sen väkisin pois hiiren luota....) Emmin tuntevat osaavat kuvitella tämän tilanteen mielessään :)
Annin tytöt!
