Blogi on hiljainen mutta kyllä meillä silti jotain tapahtuu ;)
Kipikipi Linnunlahdella iltahämärässä.
Treenattu on. Sisällä ja ulkona. Kaikkea muuta on osissa vahvistettu paitsi paikallaoloa. Sisällä sen tekeminen on turhaa. Makaahan se, vaikka loputtomiin. Tarvittaisiin piiloja, ulkoilmaa ja häiriöitä mutta meneppä tuonne! Pakkanen paleltaa omiakin varpaita. Ei edelleenkään tee mieli jättää koiraa maahan.
Neekan turkki on kyllä tullut takaisin. Masu ei ole enää alaston ja sään päälläkin alkaa olla yksittäisiä hassuja tupsuja. Nyt se on karvattomuuttakin huvittavampi! Mutta alkaapahan tareta ja näillä 20 asteen "pikku"pakkasilla on nyt voinut jo jopa lenkkeillä!
Kunnon treenejä joudutaan odottelemaan. En hirveästi tahdo tehdä Neekan kanssa kun se on puettu. Se kun oikeasti vihaa manttelia niin tarkkuus kärsii himmailuista ja karvojen ojentelusta puistelemalla.
Agilityyn ei taas ole päässyt moneen viikkoon. Viime treenit siellä kuitenkin menivät huipusti! tein myönnytyksen. Jos treenaisin agilityn sellaiseen jamaan, mitä alunperin oli tarkoitus. MInulla menisi siihen enemmän aikaa ja tarvitsisin ehdottomasti siihen paremmat puitteet. Se jää nyt virallisesti meidän söhellyslajiksi. Tehdään sitä sillä tarmolla ja niillä tavoitteilla, jota kerran viikkoon treeneihin pääsy mahdollistaa. Sitten korjaillaan ja kehitytään sitä mukaa, mitä meillä on aikaa ja taitoa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kujakepit unohtuvat ja tähtäämme vain äkkiä estevalmiiksi ja kisakentille!
TOKOsta tuli siis lopullisesti ykköslaji! Sen treenaamiseen kun ei tarvitse mitään välineitä, joita ei repussa pystyisi kantamaan!
Arkitouhuilun ja treenaamiseen lomassa pistäydyimme myös Lappeenrannassa. Kun Emmi viime kerralla oli Neekalle aivan raivona, tällä kertaa se tervehti Neekaa paljon suuremmin tuntein kuin minua! Tarjosi leikkiasentoa ja painoi päänsä Neekaa vasten, heilutti töpöä ja käyttäytyi muutenkin hämmentävän onnellisesti! Vanhuus ei tule yksin. Se myös unohtaa kenestä pitää ja kenestä ei! ;)
Emmi on nyt ollut uskomattoman energinen. Äiti valittaa, ettei saa hetken rauhaa töistä tultua. Emmi vaatii koko ajan leikkiseuraa, lenkkiseuraa tai ruokaa. Ja vaatimisen se tyttö osaa, varsinkin kun vaatimusten kohteena on äiti.
Emmi oli vähän saanut lihaa ympärilleen. Eli siis ihan puhdasta läskiä. Se oli Neekaan verrattuna tuplakokoinen! Joutui siis laihdutuskuurille taas.. polvista on pidettävä huolta. Ne kun eivät ole sen vahvin kohta! Ja muutenkin. Se on oikeasti vanha eikä sen tukiranka kestä ylimääräistä massaa niin hyvin kuin nuorena. Positiivista on kuitenkin, että ravinnon tarttuminen vanhaan rouvaan kertoo siitä, että sen vatsa pelittää ja se on aivan ihanaa!!! Kilo tai puolitoista pois niin jalkojen terveys pysyy hyvänä.
Kaikki pyöristyminen ei kuitenkaan ollut läskiä! Se oli taas syksyisen karvanlähdön jälkeen kasvattanut sellaiset villavarastot että oksat pois. Steriloinnin jälkeen se on joka talvi tammi-helmikuussa ilahduttanut paremmalla turkilla ja turkin laadun paraneminen ei näytä vielä pysähtyneen! Se oli aivan uskomattoman kaunis! Tiheää punaista karvaa, johon teki jatkuvasti mieli painaa poski. Oih!
Emmi matkustaa kauniilla tyttömäisellä kerällä, kuinkas muutenkaan.
Itse kävin tällä viikolla Silja Jokisen luennolla koiran liikkumisesta. Mitään kovin suurta uutta tietomäärää en luennolla sisäitänyt mutta se sai minut ajattelemaan paljon oman koiran käytöstä ja esimerkiksi seuraavan pennun kasvattamisesta aikuiseksi.
Jokinen painotti sitä, että meidän tulisi koiran liikuttamisen suhteen miettiä koirien alkuperää ja tuohon alkuperäiseen käyttöön tarkoitettua rakennetta. Sitä onko ne tehty pitkän vai lyhyen matkan suorittajiksi. Nopeiksi vai kestäviksi. Islantilainen ja suomenpystykorva ovat kummatkin jalostettuja sekä nopeisiin pyrähdyksiin, että pitkäkestoiseen työhön. Kumpikaan ominaisuus ei ole niissä huippua mutta ne pystyvät kumpaankiin rakenteensa puolesta. Niitä tulisi siis liikuttaa näiden ominaisuuksien mukaan.
Lisäksi esille tuli hyviä oivalluksia siitä, kuinka nykyinen suorittaminen eri lajeissa on luonut kouluttajalle paineen saada koirasta menestyvä jo juniori-iässä. Kiire saada suoritus valmiiksi mahdollisimman nopeasti saattaa ylitreenauksen takia pilata sekä koiran terveyden että suoriutumisen lajissa ja yleensä vielä lyhentää koiran "työuraa" loppupäästä.Tärkeämpää olisi keskittyä kasvattamaan pentu niin, että sillä olisi hyvät valmiudet niin fyysisesti kuin psyykkisestikin oppia lajiin tarvittavat taidot aikuisena ja jaksaa lajin parissa aina pitkälle vanhuuteen.
Esimerkiksi jatkuvalla tokon treenaamisella saadaan koiran selkä ja niska nopeasti jumiin. Tokossahan se jatkuvasti suorittaa toispuoleisesti katse oikealle kääntyneenä. Koiran fysiikkaa pitäisi pentuna siis vahvistaa mahdollisimman monipuolisesti ja kaikki aivotyöskentely pitää mielekkäänä, että into tehtäviin riittäisi koiralla ptikään. Tasapainoilua tasapainoilua...
Paljon tuli taas mietittävää seuraavan koiran pentuvaihetta ajatellen. Lisäksi oivalsin, että Neeka alkaa olla aikuinen. Ja tosiaan! Meidän yhteistyö on rakentunut juuri sellaiseksi, mitä neljä vuotta sitten seuraavalta koiralta toivoin. Se on toimivaa ja luotto pelaa. Ihanaa! Kaikki se pohtiminen, opiskelu ja työ ei siis ole mennyt hukkaan. Jotain olen osannut tehdä oikein ;)
Neeka ja poikaystävänsä Leevi.
