19.12. pakattiin kaksiollinen tavaraa autoon ja suunnattiin kohti Kerimäkeä. Kerimäeltä autoon survottiin vielä kolme kappaletta islantilaisia koiria ja pentuhäkit, ruuat ja sen semmoiset. Neekan pentujen matka kohti suurta maailmaa siis alkoi. Ensimmäinen etappimme oli Lappeenranta. Siellä tutustumisen arvoista oli arvon vanharouva Emmi (nyttemmin liikanimen Töpö saanut pystykorvaneiti) sekä Annin rakas perhe. Tuon reilu vuorokauden aikana pennuilla oli jo varakodit ja varakotien varakodit varmuuden vuoksi jos niin todennäköisesti kävisi ettei pieniä sulopöhelöitä muistettaisi hakea. Emmi taas kertoi selvin sanoin, missä pentujen paikka oli ja kuinka ällöttävä olin, kun toin ne sen iloksi... Kovasti ne sitä kiinnostivat kun ne nukkuivat mutta kun ne heräsivät, Emmi teki niistä aivan oikean johtopäätöksen: ne ovat vaarallisia!
Lappeenrannasta ihmeellinen matkamme jatkui kohti Keravaa. Tuo matka oli kaikinpuolin jännittävä. Jouluinen lumimyrsky osui tottakai kohdalle ja matkustimme viimeiset sata kilometriä pienen pelon alla, kun näkyvyys oli paikoin nolla metriä. Mutta tulipahan valkea joulu ja perillekkin päästiin!
Keravalla meitä odotti Tuomon rakas perhe ja melkein samantien uutta perheen jäsentään tuli katsomaan myös Eetun omistaja. Joutui tosin poistumaan vielä tyhjin käsin, kun Eetu jäi vielä pariksi päiväksi sisarusten ja äitinsä seuraan kasvamaan.
Pentuhäkin ulkopuolelle on päässyt Eldi. Puoliksi vesikupissa on tietenkin Eetu ja oikealla Brella.
Oli kyllä ihmeellistä seurata pentujen elämää näin läheltä muutama päivä. Jos ei muuta niin ainakin oma pentukuume häivisi saman tien! Kyllä kolmessa aivottomassa koiralapsessa on työtä. Ja vielä sen huudon kuuntelee ja ulosteet siivoaa. Niihinhän osasi varautua. Mutta se vastuu siitä, että osaa pitää tarpeeksi hyvää huolta, on aika iso. Oma pentu on helppo juttu. Jos tekee koulutuksellisia virheitä tai jotain sattuu, se on kolaus ihan omaan nilkkaan. Kun taas jonkun toisen pentu... niin. Kyllä niistä aikalailla huolta kantoi.
Vaivasta huolimatta myin niille kyllä sydämeni. Maailmassa ei ole mitään niin suloista kuin pieni koiranpentu. Sen tietää todennäköisesti jokainen blogiani lukeva. Oli niin opettavaista saada seurata niiden luonne- eroja, niiden kasvua syntymähetkestä luovutukseen. Ja parasta kaikessa oli se, että jokaisella karvapallolle oli niin hyvä koti. Kyllä siinä silmät kastui kun katsoi sitä onnea, jolla pitkään odotettu lemmikki vietiin kotiin.
Sylissäni Eldi.
Neeka otti pentujen läsnäolosta kaiken irti. Se leikki niiden kanssa täysin rinnoin. Lisäksi porukassa opeteltiin tarpeiden tekemistä ulos, mikä sujuikin lopulta aika hyvin. Ja jos hätä sisällä yllätti se osui kyllä lehdelle. (no tietenkin joskus vain etutassut ehtivät lehdelle, mutta eihän kaikkeen pysty). Lumen ja kylmyyden takia ei hihnassa ehditty oikeastaan ulkoilla mutta vapaana leikkimistä kyllä harrastettiin.
Eldi haastaa Neekaa leikkiin.
Parhaiten tarkeni leikkiä sisällä. Eetu vasemmalla Brella oikealla.
Niin. Vauhtia ei puuttunut. Tässä rauhallinen Eetumme
Niin kaikkea kivaa riittää kuitenkin vain aikansa. Kun pennut tulivat 7 viikon ikään tuli aika luovuttaa pojat omiin koteihin. Niin noh. Kyllä ne ilolla antoi omistajien matkaan. Ensin lähti Eldi ja sitten Eetu. Ne muuttivat kummatkin Keravalle lähes naapuritaloihin, joten varmasti törmäävät toisinaan. Brella jäi siis yksin.
Se olikin se vaikea paikka. Kun ei ollut enää "pentuja" vaan Brella. Ja se kun oli koira eikä lauma rasittavia koiranpentuja. Brella oppi istumaan, tekemään tarpeensa ulos ja olemaan jopa huutamatta pienen harjoittelun jälkeen. Se kuunteli kieltokäskyn ja tunnisti ääneni. Niin. Siitä tulikin sitten eläin, johon kiinnyin. Paha paha paikka. Brella vietti kanssamme joulun ja sen ihastuttava "neekamaisuus" nauratti meitä joulupäivään saakka.
Brella ja Neeka.
Vaikka tämän pennun luovutuksesta tulikin haikea olo, antoi sen silti ilolla niille ihmisille, jotka olivat sitä puoli vuotta odottaneet. Ihanaa on, että olen jo kuullut pikkuneidin kuulumisia ja eiköhän tulevaisuudessakin sähköpostit Kirkkonummelta Joensuuhun kulje. Parempia koteja eivät Neekan pennut yksinkertaisesti olisi voineet saada. Minun kohdallani koirani ensimmäiset pennut ovat olleet kaikin puolin vain positiivinen kokemus. Ja niin joulupäivänä päättyi syksyn jännityksemme. Niin ja jos en muistanut jo moneen kertaan mainostaa: miulla on nyt ihan ikioma koira. Sen nimi on Neeka ja se on maailman toka paras! 
Joulun reissailut eivät toki pentujen luovutukseen loppuneet. Brellan lähdettyä pakkasimme mekin auton ja lähdimme jatkamaan joulun viettoa takaisin Lappeenrantaan. Siellä lenkitettiin ja leikitettiin Emmiä sekä vaihdettiin vuosi uuteen kymmeneen. Hyvää ja riehakasta uutta vuotta kaikille!!!
